Kirjastosta noudetusta kirjapinkasta huolimatta aloitin Keskisuomalaisen listauksen läpikäymisen äidin kirjahyllystä löytyvästä Veljeni, Leijonamielestä. Siihen on pitänyt itseasiassa tarttua useammankin kerran, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Nyt sitten vihdoin ryhdistäydyin, koska ajattelin tuon olevan sopivan pehmeä aloitus tälle luku-urakalle.
Tarina on varmasti monille jo entuudestaan tuttu, mutta kerrataan se nyt aluksi vaikka muistin virkistykseksi. Päähenkilöitä ovat veljekset Kaarle ja Joonatan Leijona, jotka kuolevat heti tarinan alkuvaiheessa (Joonatan onnettomuudessa ja Kaarle sairauden jälkeen). Kuoltuaan he päätyvät Nangijala-nimiseen paikkaan, missä kaikki on näennäisesti kaunista, rauhallista ja leppoisaa. Onnea kuitenkin uhkaa Tengil-niminen hirmuhallitsija, joka haluaa saada Nangijalan hallintaansa. Kaarlen ja Joonatanin asuttamassa Kirsikkalaaksossa joukko ihmisiä yrittää parhaansa mukaan kapinoida Tengiliä vastaan ja suistaa tämän vallasta, heidän mukanaan myös Kaarle ja Joonatan. Veljekset joutuvat seikkailuun, jossa heidän rohkeuttaan koetellaan moneen kertaan, mutta kuten aina kaikissa saduissa, lopulta paha saa palkkansa.
En ole ikinä ollut mikään erityisen suuri Lindgren-fani. Suosikkejani häneltä ovat Marikki ja Se pikkuinen Lotta-sarjan kirjat, ne ovat omasta lapsuudestani ne kaikista tutuimmat kirjat. Lindgrenin kirjoitustyylissä on jotakin sellaista, mikä ei uppoa minuun ja hänen teoksensa ovat jotenkin liian selkeästi vain lastenkirjoja, toisin kuin esimerkiksi Tove Janssonin Muumi-kirjat, joista saa paljon irti vanhemmallakin iällä.
Veljeni, Leijonamielestä tulee todella paljon mieleen Lindgrenin toinen kirja, Mio, poikani Mio, jonka luin muutama vuosi sitten. Tarinat ovat hyvin samankaltaisia, vaikkakin Miossa selvittiin ilman päähenkilöiden kuolemia. Kumpikaan näistä kirjoista ei tehnyt minuun mitenkään erityisen suurta vaikutusta muuta kuin hetkittäin. Ihailen sitä, että Lindgren on uskaltautunut käsittelemään vaikeitakin aiheita lapsille tarkoitetuissa kirjoissa ja hän on saanut mahdutettua teoksiinsa myös paljon kauniita ajatuksia. Lisäksi Leijonamielessä Joonatan ja Kaarle ovat väkisikin sympatioita herättäviä päähenkilöistä, joista ei voi olla pitämättä.
Silti tämä kirja jätti minut kylmäksi. Tuntuu, että olisin lukenut saman tarinan useita kertoja ja paremmin kirjoitettuna. Loppuratkaisu oli hivenen hölmö ja tapahtumat etenivät paikoitellen turhan helposti. Luulen, että vika saattaa olla siinäkin, että olen itse hirveän looginen lukija ja pienikin aukko tarinassa saa minut repimään hiuksia päästäni (ellei kirja sitten muuten ole niin hyvä, että epäloogisuudet lakkaavat vaivaamasta). Veljeni, Leijonamielessä Nangijala ei juuri kaikkien epäloogisuuksiensa vuoksi auennut minulle ollenkaan. Ihmiset menevät kuoltuaan sinne, mutta voivat silti kuolla sielläkin? Entä sitten, kun ihmiset päätyivät Nangilimaan? Oliko se jonkinlainen lopullinen päätepiste, vai odottiko sielläkin uudet taistelut ja sodat ja kuolemat? Tavallaan juuri tämä, että ihmiset kuolevat ja päätyvät aina vain seuraavaan paikkaan, vie jotain pois varsinaisen tapahtuman traagisuudesta.
Luettua Veljeni, Leijonamieli kuitenkin tuli ja ihan kelvollinen lukukokemus se oli. Jospa sitten saisin siirryttyä noiden kirjaston kirjojen pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti